Mitä liikkuu triathlonistin mielessä tuntia ennen Euroopan rankimman Ironman-kisan alkua Lanzaroten aamuhämärissä? Kisassa on tarkoitus uida avovedessä 3,8 kilometriä, pyöräillä 180 kilometriä reitillä, joka tarjoaa 2550 metrin korkeuserot, ja lopuksi juosta täyspitkä maraton – kaikki tämä ennen illan pimenemistä.

”Epävarmoja ajatuksia oli päässä”, kertoo tämän lukuvuoden kansainvälisyysviikkojen ensimmäiseksi luennoitsijavieraaksi saapunut kempeleläinen mentaali- ja fysiikkavalmentaja Lasse Seppänen. Harjoitusuinneissa aallot olivat olleet isoja eikä Seppänen ollut päässyt etenemään edes ensimmäiselle käännöspoijulle saakka. Autolla pyöräreittiä kiertäessään Seppänen oli ajatellut, ettei hommasta taida pyöräilynkään osalta tulla mitään, koska hän ei tuntunut jaksavan edes istua autossa niin pitkää matkaa. Mikä sai Seppäsen sanomaan ”Lähdetään kokeilemaan, ei luovuteta”, ylittämään itsensä ja eteen tulleet vaikeudet eikä vain pääsemään maaliin vaan lopulta myös alittamaan oman 14 tunnin tavoiteaikansa?

Vuoden 2013 Lanzaroten kisa oli Seppäsen ensimmäinen triathlonin täysmatka. Hän oli harjoitellut kisaan huolellisesti pyöräilemällä ja juoksemalla pohjoispohjalaisessa räntäsateessa ja fyysisen harjoittelun vastinparina valmistautunut henkisesti. ”Tärkeää on tieto siitä, että olet kamppaillut väsymyksen kanssa ennenkin, ja mentaalisella puolella pystyvyyden tunne, kokemus siitä, että minä pystyn tähän.” Mihin onnistuva mieli siis perustuu? Seppänen kaivaa esiin tutun behaviorismin kaavan ajatuksen, tunteen ja toiminnan kolmiyhteydestä. ”Jos ajattelet, että en pysty tuohon, siitä tulee itseään toteuttava ennuste”, Seppänen painottaa. Alussa on uskomus, jotain mikä on totta itselle, mutta ei välttämättä toisille. Uskomusta seuraa sitä tukeva tunnereaktio, joka puolestaan käynnistää toiminnan. ”Kaikkea, mitä elämässäsi tapahtuu, ei voi valita”, Seppänen muistuttaa opiskelijoita, ”mutta saat aamulla valita, mitä sinä tänään ajattelet.”

Ei kuitenkaan riitä, että ajattelet minkä tahansa olevan mahdollista. ”Pitää tehdä sitä tukevia toimintoja, toiminta ruokkii uusia onnistumisen ajatuksia”, Seppänen summaa takaisinkytkentää. ”Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että tiedät, että voit vaikuttaa, voit valita olla ohjaajan paikalla eikä apukuskin paikalla.” Jos ihminen ajattelee olevansa epäonnistuja, hän ryhtyy tarkkailemaan epäonnistumisiaan. Vastaavasti jos ajattelee olevansa onnistuja, huomio kiinnittyy vääjäämättömien epäonnistumistenkin kohdalla niiden osatekijöinä oleviin onnistumisiin. Seppänen painottaa sitä, että epäonnistuminen sisältää paljon informaatiota siitä, missä on jo onnistunut ja miten voi seuraavalla kerralla toimia paremmin ja onnistua.

”Kannattaa ajatella, mitä ja miten kannattaa ajatella. Kaikki lähtee vasemman korvan oikealta puolelta.” Lanzaroten kisassa Seppänen tarkkaili kanssakilpailijoitaan. Heitä oli monenlaisia, monenikäisiä, monenkokoisia. Kuinka he saattoivat onnistua? ”Kaikki riippuu fokusoinnista, siitä kuinka säädät mieltä”, sanoo Seppänen. Hän itse voimaantui juoksemaan kisan päätösmatkan nopeimmat kilometriajat viimeisellä kymmenellä kilometrillä, kun rinnalle juossut kanssakilpailija kannusti hänet juoksemaan kanssaan maaliin saakka.

Seppänen siirtyy puhumaan motivaatiosta. Vastoin yleistä harhaluuloa ihmiset ovat kaiken aikaa motivoituneita johonkin, mutta motivaatio suuntautuu eri asioihin. Kun yksi on motivoitunut lepäämään ja lysähtää sohvalle, toinen on motivoitunut harjoittelemaan ja laittaa lenkkikengät jalkaan. Psykologiaa opiskelleet tietävät, että motivaatiossa keskeisiä ovat autonomia, kompetenssi ja liittymisen tunne. Ihmiselle on tärkeää voida itse päättää, miten hän harjoittelee oppimaansa taitoa. Liika ulkoapäin ohjaaminen ei tue autonomiaa. Kompetenssi liittyy pystyvyyden tunteeseen, joka ohjaa toimintaamme. Tehtävät eivät saa olla liian vaikeita, jotta niiden tekijä ei turhaudu. ”Liittymisen tunne tulee mukaan toisten ihmisten kautta. Meillä on fyysisten ja kognitiivisten tarpeiden lisäksi sosiaalisia tarpeita”, Seppänen huomauttaa. Niinpä hänenkin valmistautumisensa Lanzaroten kisaan onnistui sen ansiosta, että hän pystyi harjoittelemaan yhdessä serkkunsa kanssa. Vaikka välillä molemmista tuntui, että hommassa ei ole mitään järkeä, harjoittelukaveria ei voinut jättää yksin.

Seppänen puhuu myös rohkeudesta. ”Uskalla valita oma polkusi, se mikä sinua eniten kiehtoo”, rohkaisee Seppänen. Hylätyksi tulemisen pelko täytyy voittaa, vaikka mielessä voi käydä epäilys siitä, jääkö yksin, jos valitsee oman polkunsa. Täytyy myös uskaltaa haastaa itseään riittävän vaikeilla tehtävillä. ”Huipulle päästäkseen pitää päästä harjoittelemaan huippujen kanssa”, tiivistää Seppänen, ”olipa sitten kyseessä jääkiekko tai säveltäminen.” Uskallettava on myös kehittää vuorovaikutustaitojaan. Hyvät vuorovaikutustaidot mahdollistavat parempia vuorovaikutuskontakteja. ”Mieti, mitä tarvitset, jotta voit onnistua.”

Seppänen soveltaa valmennusoppeja opiskeluelämään. Monen muun tavoin hänkin ajatteli peruskoulussa, että tärkein tavoite oli päästä sieltä pois. Hänelle ei ollut likimainkaan selvää, mitä varten hän opiskeli. Seppänen painottaa, että tietämättömyyden vaihekin on hyvä: ”Ei kannata ottaa paineita, oma ala selviää aikanaan, jostakin nurkan takaa se tulee.” Seppäselle se oli liikunta-ala. ”Oman alan löytymisen myötä opiskeluinto on vain lisääntynyt”, Seppänen kertoo havainnoistaan. Myös opinnoissa sisäinen puhe on tärkeä. Seppänen jatkaa, että samoin kuin ihmiselle voi opettaa jalkakyykyn tekemisen, hänelle voi opettaa itseluottamuksen kehittämisen, opetusmenetelmissä ei sinänsä ole eroa. Ihmiset ovat kuitenkin tottuneet ajattelemaan, että ajatukset tulevat ja menevät miten haluavat eikä niihin voi ihmeemmin vaikuttaa. Seppäsen viesti on, että ajatuksiin nimenomaan voi – ja kannattaa – vaikuttaa.

Luentonsa lopuksi Seppänen antaa reseptin lukiolaisten hyvinvointiin: ”Kehittäkää onnistuvaa mieltä!” Kaikista ei ehkä tule – eikä tarvitsekaan tulla – triathlonisteja, mutta kaikista voi tulla oman elämänsä onnistujia.